MANIFESTI - OSA

Tässä Paikkakirjani toisesta osasta Manifesti yksi tekstiosuus: 

HUOM. Viittaukset on tästä tekstiversiosta poistettu, joten lukija ei saa tietää, mistä ajatukset tulevat tai mitä lisähuomioita teen. Teksti ei ole uusi, joten oma ajatteluni on kirjoittamisen jälkeen voinut myös muuttua jonkin verran.

Manifesti – matka paikkojen kanssa rehelliseen elämään

Joissakin vanhoissa kulttuureissa tärkeät paikat olivat samanaikaisesti arvostettuja yksilön kasvun ja suojatun olemisen, sosiaalisen jakamisen, yhteen kuulumisen ja tietämisen kiintopisteitä muuten kaikille avoimessa liikkumisen maisemassa. Parhaimmillaan myös ekologinen tasapaino perustui ympäristön, oman alueen syvään ymmärtämiseen. Suhde paikkoihin avautui kenties tasapainoisella tavalla. Miksi näin ei voi olla edelleen? Ja ehkä näin jossain mitassa onkin. Kulttuurit ovat vain monitahoisempia.

Paikat vaikuttavat olevan intohimoisen kiinnostuksen kohde taiteessa ja tieteessä monin uusin tavoin. Silti jään kaipaamaan tässä nykykeskustelussa tai toiminnan virrassa eksistentiaalista syvyyttä ja sellaisia tekemisen perusteluita, jotka vakuuttaisivat minut mielekkyydestään. Miten paikkasuhteemme voivat olla eettisesti, ekologisesti, ekonomisesti, esteettisesti ja sosiaalisesti kestäviä niin läpinäkyvästi ja vailla valta-asemien turhaa käyttöä kuin vain mahdollista!

Minusta tuntuu usein, että tekemiseni ja elämäni mielekkyys häviää monista eri syistä. Varsinkin se, että teen asioita, joista en ole lopulta kovin kiinnostunut ja vakuuttunut, jotka muuten alistavat minua tai joiden motiiveista olen eri mieltä, mutta joihin yhteisö ohjaa, voivat viedä energiani. Miksi näin käy? Ehkä kysymys on suuressa mitassa ympäristökulttuuristamme, elämismaailmastani ja asenteestani siihen. Kirjoitukseni käsittelee kriittisesti tämän ajan elämäntapoja koettuina kokemuksina ja erityisesti näiden suhdetta paikkoihin. Kuvailen silti enemmän positiivista ja toiminnallista toisin tekemisen tai asennoitumisen tapaa kuin ongelmallisia kokemuksia.

Tämä on henkilökohtainen, osittain hyvin yksityinenkin, omien arvojeni ilmaus. Ajattelen ihmisenä olemisen kokonaisvaltaisesti enkä koe esimerkiksi työtä voitavan erottaa muusta elämästä. Kirjoittamisessani toimin kuitenkin pääasiassa koreografin roolista käsin. Näkökulmani perustuvat osittain taidekoulutuksen, sen myötä tulleen statuksen sekä kokemuksen antamaan näkemykseen. Taiteellisen toiminnan vapaus antaa tilaa ilmaisulleni, mutta se tarkoittaa myös vakavasti otettavaa tiedon rakentamista eri tavoin kestävälle perustalle.

Puolustan tässä kirjoituksessa erityisesti asumisen – tilan, paikan ja maiseman syvällisen ymmärtämisen – merkitystä ihmisen ja koko ympäristön hyvinvoinnin perustana. Odotan ihmisten hienovaraista asenteenmuutosta omaa ympäristöään kohtaan. Samalla tämä kirjoitus on esimerkki paikan kehollisen kokemisen perinteiden soveltamisesta elämän käytännöissä. Kehollisen harjoittamisen avulla, ilman mitattavia suorituksia, voin esimerkiksi tuoda itseni paremmin läsnäolevaksi eri tilanteissa. Tällöin aistini ovat myös paremmin avoinna tekemään olennaisia havaintoja ympäristöstä. Kun minun on hyvä olla omassa itsessäni, voin luottaa omaan ainutlaatuiseen kokemukseeni paikoista ja voin toivottavasti rohkeammin jakaa nämä muiden kanssa.

Kehon tieto on parhaimmillaan yhteydessä muun tiedon kanssa – eräässä mielessä toki kaikki olennainen tieto perustuu aistimellisiin kehokokemuksiin. Kehon ja luonnon kannalta tuhoavia käytäntöjä on helpompi väistää, kun tiedostaa yhteyksiä itsessään ja välittömässä lähiympäristössään. Koreografisen ajattelun kautta on puolestaan helpompi ymmärtää myös toisten ihmisten erilaiset näkökulmat asioihin tai paikkoihin.

Koreografia tarkoittaa tässä yhteydessä minulle erityisesti merkitysten sitomista kehon kokemukseen tilallisten elementtien kanssa. Minua kiinnostaa se, mitä asioita liitetään yhteen eri tilanteissa tai paikoissa, myös aivan tavallisen arkielämän keskellä.

Tekemisen laadun vuoksi minun ei ole ollut mielekästä viitata tässä työssä eri ajattelijoihin, taiteen tekijöihin tai tieteelliseen keskusteluun kiinteästi muuta kuin ilmeisissä yksittäistapauksissa, mutta olen koonnut ajatteluni lähteet viitteelliseksi kirjallisuusluetteloksi.

---

Koreografin näkemykseni vapautuu taiteen tekemisen tiukoista reunaehdoista tarkastelemaan maailmaa myös kansatieteilijän, kulttuurin tutkijan tai maisemantutkimuksen näkökulmasta. Se on toivoakseni avointa ja arvostavaa ymmärrystä – tietoista omista ihanteista ja arvoista, siitäkin mitä joudun välillä sulkemaan pois.

I Maa, maisema ja luonto

Yhteyden kokemus maahan, aina maa-aineksiin saakka, antaa minulle perustan kaikelle toiminnalle. Mielekäs ajallinen ja tilallinen kokemus on se henkisyyttäkin ruokkiva maisema, jossa ihminen voi maan kanssa vuoroin keskittyä ruokaan tai terveyden, puhtauden, kehon kauneuden ja oman habituksen vaalimiseen tai keho-mielen -kehittämiseen henkisten ja ruumiillisten harjoitusten muodossa. Se on asumisen pohja ja eräs työn motiivi – kuinka vaalimme ympäristöä. Maan käyttö kestävästi luo parhaimmillaan hyvää kulttuurin jatkuvuutta ja tällä tavalla viisasta turvallisuuden tunnetta. Se antaa loputtomasti ihmettelyn ja seuraamisen aihetta tavalla, jossa kukin saa olla sellainen kuin on vailla arvostelua.

Maa ja maisema voisi olla konkreettisesti enemmän osa ihmisten arkipäivää, jos siirtäisimme olemista ja tekemistä hieman enemmän ulos ilman sen raskaampia järjestelyitä. Asukkaiden olisi etsittävä omaa maisemaansa, harjoitettava hyvältä tuntuvan paikan tunnustelua itsessään. Se voi tarkoittaa paikkojen viestien kuuntelua, eläinten asumisen seuraamista tai kasvien olemuksen lukemista paikkasuhteen syventämisessä. Jos maan kanssa oleminen ei joka hetki onnistu fyysisesti, sen voi ajatella mieleen tuotuna ajoittaisena muistutuksena – ”täälläkään en unohda yhteyttä”. Maan havainnoinnin tuominen sosiaaliseen keskusteluun sellaisenaan, aidosti kiinnostavana sisältönä voisi palauttaa toimintaa jaettuihin yhteyden kokemuksiin.

Asuessani Helsingissä olen tietoinen kaupungin ominaislaadusta, joka syntyy kallioiden, meren, puistojen, eri- ikäisten rakennusten, maamerkkinä toimivien tornien ja rantaluonnon rikkauden yhteenliittymisestä. Se on Helsingin maiseman koreografiaa. Minulle pääsy kalliolle katsomaan pitkiä näkymiä tai vanhaan puistoon luonnon suojaan riittävän usein on elinehto. Oravan tai talitiaisen kohtaaminen voi olla päivän ilahduttavin hetki. Koti ei rajoitu asunnon seinien sisäpuolelle eikä maisema ikkunasta avautuvaksi kuvaksi. Silti myös sisätiloissa voin muistaa tilan liittymisen laajempaan ympäristöön. Aktiivisesti harjoitan myös itselle tärkeissä paikoissa mahdollisimman vapautunutta liikkumisen tapaa, en vain esitä esimerkiksi ulkoilevaa kaupunkilaista vaan yritän keskittyä huomaavaisesti omiin tarpeisiin maiseman elementtien kanssa. Pyrin välttämään melua, valosaastetta ja likaista ilmaa. Tämä on eräänlaista hiljaista tanssijantyötä. Voisi olla ilo kohdata samoin tuntevia ihmisiä maiseman sylissä!

II Omaehtoinen elämänrytmi

Tämän peruskiven pystyttäminen on omalla kohdallani ollut vaikea tehtävä. Koen kaipaavani paljon omaa luovaa aikaa. On silti ollut haastavaa erottaa keskittymiskyvyn puuttumisen sisäisiä syitä ulkoisista aikaa määrittävistä paineista tai tekemisen motivaatiosta. Syvällinen itsen kunnioitus tässä asiassa ja paluu sekä kehon että luonnon omiin rytmeihin voi olla tasapainottavaa. Luottamus tutun ja hyväksi havaitsemani ympäristön rytmiseen vaikutukseen on täytynyt oppia, vaikka se voi toimia jo tiedostamatta.

Kotiin palaaminen voi tarkoittaa muihin paikkoihin liittyvän pakollisen suorittamispaineen purkautumista ja sellaista täyteyden tunnetta, ettei teoilla ole enää ylivaltaa eikä merkitystä. Läsnäolo riittää. Paikka ei vaadi muuta. Tarpeellinen tekeminen voi tapahtua huomaamatta jonkinlaisena flow-kokemuksena. Koreografia on sisäistynyttä?

Ei ole mitenkään mielekästä täyttää elämää aikataulujen muodossa täyteen. Tässä asiassa vaadittaisiin todennäköisesti suurinta muutosta koko yhteiskunnassa, varsinkin syväekologisen kestävyyden toteuttamisen näkökulmasta. Lähtökohta voisi olla teon suhteuttaminen rauhallisen toiminnan vaatimaan ajan määrään. Prosessien keston aliarviointi on tyypillisimpiä ihmisten harhakuvitelmia. Näin teen itse jatkuvasti. Läsnäolo juuri tässä hetkessä motivoi hyvin monenlaisia arjen kokemuksia ja tekee niistä mielekkäitä. Silloin myös siirtyminen paikasta toiseen on osa elämää, ei vain pakollista matkustamista. Vaikkapa linja-autossa matkustaessa en useinkaan täytä aikaa turhalla tekemisellä vaan keskityn esimerkiksi maiseman tarkkailuun, liikkeen tapahtumisen seuraamiseen tai mietiskelyyn.

Hyvin nukuttu yö ja säännölliset ruoka-ajat ovat oma keinoni pitää pystyssä päivärytmin rutiinia. Pyrin valitsemaan viikosta yhden päivän kodin hoitamisen päiväksi ja yhden päivän täysin vapaaksi kaikilta ennakko-odotuksilta. Silloin voin kokea pyhää ja innostua löytämään aikatilasta jotakin uutta – tai unohtunutta. Haluan myös viettää vuotuis- ja perhejuhlia rauhassa sellaisissa paikoissa, jotka juhlaan kutsuvat ja joissa luonnon antimet voi tuoda osaksi kokemusta. Sekin on tärkeää, mistä vaikka joulukuusi tulee. Tai miten objektit ylipäätään tulevat toisten paikkojen muistoiksi tai muistuttajiksi kotiin!

III Hyvä ruoka

Kyky tunnistaa ruuan hyvyys ja ensiarvoisuus on olennaista. Kirjoitan sanan Hyvä tarkoituksella isolla kirjaimella. Se merkitsee ruokaan liittyvät arvot. Ruuan kasvattaminen ainakin osittain itse, sen rauhallinen valmistaminen ja nauttiminen hyvältä tuntuvassa paikassa mahdollisesti toisten seurassa on kokonainen kokemus. Haluan että ruokani ainekset on kasvatettu niin, ettei ole tuhottu kulttuuriympäristöä ja luontoa ainakaan kohtuuttomasti eikä aiheutettu kärsimystä eläimille. Erityisesti ruuan tekeminen rakkaudella hyvin on yksi avain tietoisuuteen. Kohtuulliset määrät ja eri ruoka-aineiden suhteet ovat luonnollisesti tärkeitä fyysiselle hyvinvoinnille.

Tietoisuus siitä mistä ruoka tulee, sitoo paikkoja yhteen. Ruuan myynnissä paikan ilmoittaminen voi lisätä myös elämystä. Yrtit ikkunalaudalla, parvekkeen kasvilava tai kaupunkiviljely lähiympäristössä sekä peltojen näkyminen kotiympäristössä tuo ruoan osaksi arkea vähintään symbolisesti, vaikka kaikki eivät itse viljelisikään. Näin ruuan kasvattamisen merkitys ei unohdu. Luonnon keskellä syöminen on tietysti mitä parhainta. Ainakin kaksi läsnäolon peruskiveä on paikoillaan.

Esittävien taiteiden tekijät osaavat toisinaan yhdistää esitystapahtumaan syömisen. Se voi esiintyjän tai yleisön tekona olla merkittävä kokemus. Tällöinkin ainesten kasvatus- ja valmistusprosessien tuominen näkyviin vain hienovaraisestikin voi tehdä eleestä erityisen. Eri kulttuurien ruuan tarjoilu, rinnastaminen samassa tilassa, kertoo avoimuudesta ja oman tai vieraan yhtäaikaisesta kunnioittamisesta.

IV Terveys, puhtaus ja kauneus

Terveyden vuoksi olen valmis tekemään yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä hyvin paljon. Uskon kuitenkin, että tämän ajan länsimaisessa yhteiskunnassa monet terveysongelmat johtuvat edelleen omaehtoisen elämän tasapainon puutteesta. Tuhoamme itseämme, kun emme voi hyvin. Parantaviin paikkoihin hakeutuminen tai vain hyvien paikkasuhteiden vaaliminen voi edistää terveyttä. Maiseman tuominen aktiivisesti hoitolaitosympäristöihin vaikkapa riittävän suurikokoisten kuvien muodossa olisi itselleni tärkeää, kun samaistun pitkäaikaissairaan asemaan.

Puhtauden vaaliminen on runollinen arjen aistimellisuuden ilmaisu. Esteettinen asenne olisi tässäkin mielessä kestävyyttä luova. Kylpyhuoneen ikkunan avautuminen lähipuistoon voisi olla nautinto. Kun ihminen rinnastaa itsensä luonnon olioihin, hänen on ehkä myös helpompi hyväksyä oma ulkonäkö sellaisenaan. Luontoympäristö tarjoaa hyväksynnän.

Pesuaineet ja vaatteet liittävät ruuan tavoin eri paikkoja yhteen. Voisi olla mielekästä nähdä omien vaatteiden valmistusprosesseja esimerkiksi kaupungin kaduille avautuvissa työpajoissa tai vastaavasti kyläkeskustojen raiteille näkyvissä ikkunoissa ja liikkeissä. Asun ja paikan yhdistäminen viestien leikiksi antaa mahdollisuuksia. Esimerkiksi perinteisen saamelaispuvun tarkoitus on kertoa identiteetistä, mistä henkilö tulee. Miten asu olisi elämää tukevan paikkakoreografian ilmaisu nyt?

V Kehon ja mielen tasapaino

Riittämättömyyden ja omaehtoisuuden puutteen tunne särkee kehon ja mielen tasapainoa rikkinäisen ympäristön lisäksi. En halua ajatella taiteen tekemisen ehtona olevan välttämättä vierauden ja toiseuden tunteita. Mahdollisuus löytää merkitystä luova harjoitus, joka voimauttaa kokonaisvaltaisesti, on suuri lahja. Keholliset harjoitukset on hyvä tuoda kaikkialle, missä niillä on mahdollisuus toimia. Niiden rajaaminen kaupallisiksi tuotteiksi ja kaupallisesti virittyviin tiloihin, voi kaventaa harjoittamisen todellista merkitystä. Omassa elämässäni esimerkiksi pitkäkestoiset mietiskely-, kävely- ja tanssiharjoitukset Helsingin puistoissa ovat auttaneet palaamaan itseä kunnioittavaan olotilaan ja huomaamaan myös kirkkaammin mitä ympärillä on ja tapahtuu.

Pyöräily, soutu, potkukelkkailu tai uinti ja tanssi voivat ainakin olla osa maiseman kokemista ja mietiskelyä. Avustajana tai kanssakulkijana voivat tässäkin olla läheiset eläimet. Toinen olio voi antaa esimerkin miten levätä, olla läsnä tai keksiä uusi näkökulma. Liikeharjoitus tuo tilaan oman toiminnallisen merkityssisällön, mikä voi inhimillistää kokemusta.

Voi olla helpottavaa luoda sellaisia käyäntöjä, joissa liian monien aistivirikkeiden poissulkeminen ei ole enää välttämätöntä vaan voin annostella kokemusta itselle sopivaksi. Perinteisesti mielessä tapahtuviksi koettujen prosessien äärelle voi olla luontevaa tuoda liikeharjoituksia. Tämä voisi toimia kirjastosta kirkkoon.

VI Ihmissuhteet tai oliosuhteet

Viime aikoina olen alkanut ajatella, että erityisten ihmissuhteiden – rakastetun, vanhempien, sisarusten ja lasten – rinnalla voin ilmaista avointa ja lempeää inhimillisyyttä kaikkia toisia kohtaan niissä mitoissa, jotka kulloinkin ovat yhteisestä sopimuksesta tai koetusti mahdollisia. Minun ei tarvitse yrittää määritellä näiden ”naapuruussuhteiden” laatua yksilöidyn tarkasti sanoin. Paikkaan tai viestintäteknologiaan sidottu läheisyys riittää.

Ystävyyden tai naapuruuden lempeämmän roolin asettaminen valmiiden kovien roolimallien sijaan eri tilanteissa saattaa luoda kestävyyttä. Konkreettinen vierekkäin asuminen on luontevasti ihmisiä yhdistävä tekijä. Naapuruus tarkoittaa myös läheisyyttä kotiympäristön eläinten tai miksei myös kasvillisuuden kanssa. Kun huomaan lähipuiston koivun yksilönä, minulla on uusi ystävä.

Luottamuksen rakentaminen ihmisten välille perustuu yhdessä olemiseen, keholliseen läsnäoloon ja oman tai toisen herkkyyden myöntämiseen. Kotiympäristön havaintojen jakaminen naapurien kesken on mitä luontevin tapa tutustua erilaisiin kokemisen näkökulmiin. Siinä voidaan jo ikään kuin alustavasti neuvotella myös rakentamisen ja suunnittelun tarpeista.

Ehkä ihmisten monipaikkaisuus voi antaa myös rikastavia näkökulmia. Oma kotikaupunkini on Helsinki mutta toinen kotimaisemani löytyy Sydän-Hämeestä. Jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen tilasarja. Aina ihminen ei saa valita paikkojaan, mutta silti toisen tilasarjan ainutlaatuisuuden kunnioitus olisi tukevaa. Miksi ei olisi positiivisen utelias? Mitä toisen paikkakertomus minulle tarjoaa?

VII Asuminen

Konkreettisessa asumisessa rakennetaan ja vaalitaan elämän hyvää järjestämistä kaikkein tietoisimmin. Olen huomannut olevani tyytyväisin elämääni silloin, kun yhteen ja samaan asumisen tai elämän tilanteeseen liittyy useampi elämän perustavaa laatua olevista aineksista, mistä jo aikaisemmin kerroin. Mitä enemmän joudun eriyttämään asioita toisistaan, sitä varmemmin olen tyytymätön tai tasapainoton. Pieni testi kotipiirissä varmistaa asian. Kun valitsen vaikkapa ruokapöydässä istumisen ja tarkastelen, mitkä elämän peruskivet ovat sen aikana läsnä, voin lähestyä kokonaisvaltaisuuden kysymystä.

Länsimainen moderni ja trendejä seuraava kaupunkirakentaminen on ehkä monen ihmisen ihanne. Minulle siinä näyttäytyy kuitenkin useita ongelmia. Kun asuinalueet ovat irrallaan muusta tekemisestä tai muista elämän merkityksistä, niistä tulee ainakin yhteisessä puheessa käytännössä nukkumisen ja tankkaamisen paikkoja. Itse asiassa asuinalue on jo terminä heikko, kovin hallinnollinen. Ehkä pitäisi olla olemassa jokin kylää vastaava ilmaus, joka sisältäisi ja kantaisi erilaisia asumisen paikkaan kuuluvia kokemuksia ja merkityksiä. Kylä toimii hyvin monessa paikassa mutta ei ehkä sovi kaikkiin kaupunkeihin.

Modernin asumisen taustalla on modernistinen, teollinen ja demokraattinen sekä positiivisena ajateltu anonyymi asumisen ideaali. Parhaimmillaan se käytännössä voikin ehkä antaa hyvän elämän kehyksen. Pahimmillaan se ajaa ihmiset pois kotoa etsimään mielekkyyttä tapahtumista ja muusta kuluttamisesta, ja suorittamaan yhteiskunnan työvelvollisuutta kapealla tavalla. Tapahtumat, kuluttaminen ja työ eivät ole itsessään kielteisiä asioita. Nekin voivat olla osa kokonaisvaltaista asumisen kokemusta. Asennetta ja kriittisyyttä ne kuitenkin vaativat. Irrallisuus voi olla ilmeinen kokemus viihteen äärellä. Kodin ulkopuolella oman kuluttamisen ekologisia vaikutuksia on vieläkin vaikeampi arvioida ja hallita.

Kodin kokemus on minulle jotain muuta kuin asunto koneena. Ensinnäkin koti laajenee seinien ulkopuolelle koko siihen omaksi koettuun ympäristöön, joka muodostaa läheisimmän elämänpiirin. Luonnon antama maisema on se syli, jossa asuminen lepää. Minusta tuon luontoympäristön olisi hyvä olla läsnä elämän hetkissä niin paljon kuin mahdollista. Maayhteys on juuri se elämän virvoituksen ja läsnäolon kokemusta tukeva voima, jota ihmiset tarvitsevat tietoisesti tai tiedostamatta. Siksi kodin sisätilan ja ulkotilan kaunis yhteys on niin tärkeää. Joskus välitilat ja keskeneräiset tai raunioituneet paikat antavat hengähdyksen mahdollisuuden. Elämän koreografia ei olekaan vain onnistunutta tekemistä vaan unelmointia ja ajan kanssa kulkemista.

Parhaimmillaan kotikokemuksessa on yhtä aikaa läsnä yhteys maahan, kehon ja luonnon sekä näihin perustuvan kulttuurin rytmeihin, Hyvän Ruuan kasvattamiseen ja nauttimiseen, puhtauden ja peseytymisen nautintoon, mielen ja ruumiin harjoittamisen mahdollisuuksiin, erilaisiin hyviin ihmisiin, kodin rakentamisen omaehtoiseen esteettiseen nautintoon, mielekkääseen toisia palvelevaan työskentelyyn, henkiseen ja materiaaliseen perintöön tai jatkuvuuden ajatukseen sekä maailman välittömän kohtaamisen iloon.

Jos koti on tällainen paikka, sen rakentamisesta voinee pudota pois kiivas statuksen luomisen suorittaminen. Kodin fyysisessä muodossa näkyvä harmonisuus kertonee kehollisesta hyvinvointipotentiaalista. Talon vertautuminen ihmisen yksilölliseen ainutlaatuisuuteen on tuttu kokemus. Kosketuksen ja käsityön näkyminen, muotojen orgaanisuus, materiaalin tunnistettava paikallisuus tai ilmaisun vapauden tuntu voivat olla luomassa merkityksen ja kauneuden tuntua. Kauempaakin tullut osatekijä voi tuntua oikeutetulta, kun tietää mistä se tulee.

VIII Työ hyvän puolesta

Työn järjestämistä lähestyn samalla kriittisyydellä kuin asumisen yleisintä nykymuotoa ja etenen omaan peruskiveeni tässäkin asiassa. Teollisen ajan jälkeinen globaali teknokulttuuri tarjoilee kimpun vallattomia mahdollisuuksia. Paikat ovat osa kuvien maisemaa ja brändäämisen välineistöä. Toisaalta 1900-luvun jälkipuoliskon perintönä on vielä toiminnallisesti eriytettyä ympäristöä. Monet instituutiot kamppailevat tilojen korkeiden vuokrien ja verotuksen kanssa. ”Hyvä sijainti” on edelleen arvokasta. Esimerkiksi fenomenologi Gaston Bashelard tuo tämän rinnalle aivan toisenlaisen todellisuuskäsityksen. Hän ei työtä käsittelekään, mutta asumisen poeettisuuden tuominen työhön tuntuu välttämättömältä teolta, jos sitä halutaan tarkastella paikkoihin sitoutuneen kestävyyden kannalta.

Kovalla kilpailuttamisella ja taloudellisen tuloksen korostamisella on ehkä tarkoitus luoda laatua toimintaan, mutta samalla yhteiskuntaan, yhteiseen mielenmaisemaan, luodaan se hengästyttävä työn oravanpyörä, josta ihmiset oikeasti haluavat jopa kokonaan pois ja joka voi heijastua laajemmaksi kokemukseksi. Raskaaksi koetun työn rinnalle ihmiset rakentavat raskaat huvit. Irrallisuuden kokemus on kuitenkin monien kohdalla ilmeinen. Jos vain kesäloman neljä viikkoa ovat oikeaa, mielekästä elämää, onko työssä enää järkeä? Eikö työn alkuperäinen tarkoitus ollut järjestää Hyvä elämä!

Kun työ on niin eriytynyttä, että se vaatii valtavaa fokusoitumista oman alan erityiskysymyksiin, arvokas asiantuntijuus voi parhaimmillaan päästä oikeuksiinsa, mutta tiedon jakamisen haaste kasvaa kenties kohtuuttomaksi. Yhden alan näkökulma esimerkiksi paikkojen merkitykseen voi olla kapeudessaan haitallinen, ellei se keskustele muiden perspektiivien kanssa. Kokonaisuuksien kompleksisuuden ymmärrys on vaativa haaste. Hallittavuuden kokemus häviää ja oravanpyörä kiihtyy, kun ongelmia täytyy ratkaista raskailla rakenteilla kerta toisensa perään. Abstrakti puhe kulkee keskusteluissa toistensa ohi. Syntyy turhautumisia ja vetäytymistä itse tehtyihin suojiin. Erilaiset, osittain turhautumisesta syntyvät, valtakamppailut korostuvat.

Jokaisella ihmisellä on halu tehdä mielekkäitä asioita ja saada niistä kiitosta. Moniin työelämän rakenteisiin saattaa liittyä niin paljon kontrollia, että tunne omasta luovuudesta ja riittävyydestä katoaa. Jos ei voi työskennellä omien arvojen mukaisesti, jännitteet lisääntyvät. Ellei pätemisentarve saa tyydytystä, myös suhde toisiin eläviin voi huonontua. Tämä voi olla totta myös taiteilijoiden yhteisöissä, joissa yhdellä tekemisen tasolla kilpaillaan huomiosta ja niukoistakin resursseista. Osa aidosta osaamisesta putoaa pois turhautumisen tai loppuun palamisen seurauksena.

Palataan alkuun. Työn alkuperäinen tarkoitus oli rakentaa konkreettisesti Hyvää Elämää ilman ylimääräisiä suorituspaineita! Nyt kaikki työn oheen liittyvä saattaa rasittaa kehoa ja mieltä kohtuuttomasti eikä yhteyttä muuhun elämään ole enää helppo pitää yllä. Samaistuminen oman alan kapeaan ajatteluun kaventaa myös omaa mieltä. Voiko unohtua tai kadota sellainen inhimillinen kyky, joka ottaa haltuun kokonaisen ja omaehtoisen elämäntavan kestävät ratkaisut? Unohtuuko tai hapertuuko kyky tehdä omia ratkaisuita oman sisäisen, kokemuksellisen ja kehollisen viisauden perusteella?

Pahoinvointi työssä saattaa näkyä myös kehon eleistä ja ilmeistä eri tilanteissa. Se on tulkittavissa myös tilassa näkyvinä valtasuhteina. Tilan käytön hierarkkisuus on ollut osa ihmiskunnan historiaa. Kokemuksen mielekkyyttä voi olla vaikea arvioida. Paikkaan sitoutuminen ja oman suhteen luominen siihen saattaa kuitenkin olla yksi nykyihmisenkin tavoitettavissa oleva keino luoda toisenlaista syvyyttä omaan toimintaan. Monet uudet kansalaisaktiivisuuden muodot ovatkin tilallisia käytäntöjä. Taidealoilla residenssitoiminta rakentaa mahdollisuutta luovan tekemisen tasapainoisuudelle. Mustarinda-yhteisön tai tanssitaiteilija Jukka Ristolaisen taiteilijoille antamat kokemukset tuovat metsän ja maatilan elämän järjestämisen osaksi taiteellisen työn asumisen ajattelua. Nykyajan taiteessa on tuskin pulaa erilaisista paikkaan sitoutuvista käytännöistä. Niiden skaalan avaruus on todennäköisesti suurempi kuin koskaan. Paikkasuhteen omaksi kokemisen kriittinen arviointi on toinen kysymys. Millä ehdoilla taide menee valtaamaan uusia tiloja?

Esimerkiksi Antti Laitisen uusi teos kyseenalaistaa jossain mitassa kotia pitkään paikallaan olevana viipymisenä. Monipaikkainen tai ainakin kaksinapainen koti-identiteetti tuntuu minustakin luontevalta. Silti minä olen kiinnostunut myös äärimmäisen pitkästä sitoutumisesta paikkaan. Paula Tuovisen esiin nostama ajatus siitä, että teknologian kehittyminen vapauttaa tekemään taidetta missä vain, sopii tähän kokemukseeni. Matkustaminen ei ehkä aina ole järkevää. Lähikotipiiristä voi avautua mikrokosmos, joka voi olla yhtä kiinnostava. Se ei myöskään ole irrallinen muusta maailmasta. Juuri sen tutkiminen, miten maailman muut paikat ovat läsnä paikallisuudessa, voisikin olla hedelmällinen näkökulma.

Kehollisen ja koreografisen ajattelun ja tekemisen avulla voidaan palauttaa ihminen omaan läsnäoloonsa tähän hetkeen. Asiat saavat näin hyvältä tuntuvan paikan tukemina oikean mittakaavan ja asettuvat oikeisiin suhteisiin keskenään. Mikä olikaan tärkeää? Oman kokemukseni mukaan pitkät mietiskely-, kävely-, luonnon havainto- ja tanssihetket esimerkiksi puistossa ovat olleet tervehdyttäviä. Niiden avulla olen voinut rakentaa terveempää itsetuntoa ja elämänhalua tai -voimaa.

Luovassa työssä nautinto voi syntyä siitä, että kokee ajattelun olevan käynnissä ja työprosessin olevan sillä tavalla olemassa. Tällöin voi iloita työn tapahtumisesta eikä pelkkä lopputulos ole välttämättä ainoa motivoiva asia. Työn tekemisen paikan asuttaminen voi olla aistien kiertymistä lähiympäristöön ja ajatuksen kerimistä ulkoisten impulssien kanssa. Luontokokemuksen tuominen sosiaalisiin keskusteluihin voi tuoda ulkotilan tai hyvää tekevät paikat tasapainottamaan arvoja. Tanssiminen voi purkaa tilan käytön konventioita ja valtasuhteita.

Luottamus työn vaiheiden orgaaniseen etenemiseen voi vapauttaa sitä. Vaikka oma työ olisi abstraktia tai katoavaa, sen hetkien kunnioitus antaa energiaa. Jokaisen kokemuksellinen työpolku on erilainen. Tiedon ja taidon kombinaatiot ovat ainutlaatuisia. Ne ovat syntyneet elämän tilasarjoissa!

IX Perintömme

Suomalaisessa kulttuurissa kulttuuriperinnön arvostaminen on ristiriitainen asia. Vaikuttaa siltä, että se on mukana virallisissa tavoitteissa ja juhlapuheissa, mutta käytännön päätöksenteossa ja elämän järjestämisessä se helposti unohtuu. Kulttuuriperintöön tuntuu meillä liittyvän myös avointa ja piilotettua kiistelyä arvoista. Arvelen että monet ihmiset arvostavat syvää henkistä ja aineellista perintöämme monin tavoin, mutta kovin yksityisesti, omaa herkkyyttä suojellen.

Entistä harvemmalla suomalaisella on kiinteä materiaalinen yhteys vuosikymmenien tai vuosisatojen sukuperintöönsä. Tästä syystä yhä harvemmalla on mahdollisuutta ymmärtää, miltä tällainen kokemus voi tarkoittaa ja miltä se voi tuntua. Jos ja kun elämää ei enää rakenneta itse, ymmärrys materiaalisen arvokkuudesta ja henkisestä merkityksestä voi kaventua. Kulutuskulttuuri luo merkityksiä ja tarinoita, mutta onko niiden sisältö tarpeeksi syvällinen.

Kulttuurissamme elää modernin ihannointi. Meidät on vahvasti kasvatettu siihen. Muutoksesta on tullut tavoite sinänsä. Ehkä ihmisen on vaikea katsoa kuolemaansa silmästä silmään ja kestää niin vahva läsnäolon tunne, johon ajalliset paikat voivat johdattaa. Modernista on tehty tasa-arvokysymys, jonka turvin ”vanhanaikainen” epätasa-arvoiselta tai kenties vain ikävältä vaikuttava oleva halutaan unohtaa tai poistaa. Osittain kysymys on ehkä aidosta nuoruuden innosta tavoitella jotakin sellaista mikä tuntuu tyylikkäältä ja statusta tuovalta tässä ajassa.

Osittain kysymys voi olla tietämättömyydestä ja sivistyksen puutteesta. Suomalainen kansallinen kulttuuri rakennettiin korostamaan historiasta valittuja omalta näyttäviä kulttuuri-ilmiöitä. Kun kansallisen ajattelun kritiikki on murtanut näiden kuvien ihailun, olemme kuvitteellisesti tyhjän päällä. Globaalin maailman anonyymit ilmiöt toimivat viihteellisinä trendijuttuina. Todellisuudessa suomalaisilla on vuosisatojen aikana kertynyt monitasoinen kulttuuripääoma, jossa näkyvät eurooppalaisen kulttuurin erilaiset ilmiöt. Juuria ja jatkuvuutta olisi siis tarjolla, jos halukkuutta näiden arkiseenkin tutkimiseen olisi.

Perinnön vaalimisen ei tarvitse tarkoittaa raskautta. Päinvastoin se voi olla innostuksen ja elävän uuden luomisen lähde. Samalla se voi olla kestävän elämäntavan yksi perustava tekijä. Vähintään se voi olla vertailukohta elämän järjestämistä suunniteltaessa. Ennen kaikkea se asettaa asioita oikeisiin, realistisiin mittasuhteisiin ja luo merkityksellisyyden tunnetta! Se antaa työlle motivaatiota.

Käytännössä perinnön arvo on sen kehollista kokemusta herättelevässä laadussa. Perinteisissä elämäntavoissa saatettiin usein olla läsnä elämän olennaisten tekijöiden kanssa. Vaikka materiaalinen ja henkinen kehitys on tuonut turvaa ja ymmärrystä, yhteys perinteen hyviin ankkureihin voi olla toinen tuen suunta. Ehkä tarvitaan riittävän kyselevää asennetta vanhan viisauden äärellä. Jos siitä tehdään halpa kauppatavara tai omien kyseenalaisten arvojen motivoinnin väline, ollaan ongelmissa. Mikä on se oikeasti Hyvä, jota perinne voi tarjoilla.?

X Maailman avoin kohtaaminen

Maailman kohtaaminen tarkoittaa minulle arvostavaa asennetta paikkoja ja kulttuureja kohtaan. Arjen tasolla se on kaiken toisen huomaavaista ihmettelyä. Ehkä tuo toinen on tien yli kulkeva kettu, uusi musiikkikappale tai vuosisatoja vanha eurooppalainen kulttuurimaiseman helmi.

Avoin rakastava asenne vaatii aikaa ja läsnäolon tunnetta, yhteyden kokemusta. Se tarkoittaa kuulostelevaa vuorovaikutusta kaikkien osapuolten välillä. En voi olla yksipuolisesti opettamassa toista tai määrittelemässä toisen arvoa, mutta voin olla tekemässä havaintoja kokemuksistani ja ilmaisemassa haluani tukea.

Kuljeskelu, flaneeraus, retkeily tai vaeltaminen ovat laajenemisen ja tiedostamisen hetkiä. Paluu tutulle reitille voi olla elävä uuden löytämisen hetki.