ARTIKKELI - Esityksiä ja kulttuurin käytäntöjä

Tämä teksti kehittyy ja täydentyy edelleen vuoden 2023 aikana. 

Teksti on vuosilta 2016 - 2017 ja 2020.

HUOM. Viittaukset on tästä tekstiversiosta osittain poistettu, joten lukija ei saa tietää, mistä ajatukset tulevat tai mitä lisähuomioita teen. Teksti ei ole uusi, joten oma ajatteluni on kirjoittamisen jälkeen voinut myös muuttua jonkin verran. Teksti kehittyy vielä syksyn 2020 aikana.

III ESITYKSIÄ JA KULTTUURIN KÄYTÄNTÖJÄ

Taide antaa ihmisille usein mahdollisuuden avoimeen havainnontekoon. Pohdin nyt käytännössä, miten taiteen teko ja kokeminen tulisi niin lähelle asumisen muita käytäntöjä, että se voisi liittyä todella kiinteästi paikoissa syntyviin tai ilmeneviin vuorovaikutusprosesseihin. Miten taide voisi edelleen vaikuttaa näihin positiivisesti ja hyvin välittömästi, haluttaessa jopa kokonaan ilman raskaita hallinta- ja toimintamenetelmiä tai instituutioita. Vaikka nykyään on paljon esimerkkejä eri tavoin osallistavasta taiteesta tai taiteen välineellisestä käytöstä, vastaus kulttuurisiin malleihin vaikuttamisesta koreografisten käytäntöjen kautta ei ole yksinkertainen tai valmis. 

Vihan kaunis maa

Vuonna 2013 suunnittelin ja toteutin vaellusesityksen pienen työryhmän kanssa oman lapsuuden kotipaikkakuntani maisemassa. Vihan kaunis maa -esitys oli minulle onnistumisen kokemus. Siinä toteutui myös suurelta osin tietoinen ihanteeni esitykseen linkittyvien erilaisten merkitysten ja motiivien yhteenliittymisestä tilassa tapahtuvan kokemisen kautta. Teos oli monimuotoinen mutta kuitenkin perinteisesti esitykseksi ymmärrettävä kokonaisuus. Se oli viestitty esityksenä, esiintyjien ja osallistujien roolit olivat ilmeiset ja monet elementit olivat helposti luettavissa taiteen jatkumossa.

Kuvaan teoksen laatua, työprosessia ja paikkasuhdetta melko yksityiskohtaisesti varsinkin tilaan sitoutuvina käytäntöinä. Esimerkki paljastaa yhden paikkasidonnaisen teoksen koreografista ajattelua ja potentiaalisia onnistumisen mahdollisuuksia, mutta kokemukset ovat myös yleistettävissä. 

Tulkitsen omaa taiteellista prosessia jälkikäteen, reilun kolmen vuoden etäisyydeltä. Tarkoitukseni on kuitenkin pohtia aihettani ja tuoda esille mitä erilaisia kokemisen mahdollisuuksia esityksessä ilmeni, vaikka vain pienenä häivähdyksenä.

  

Käsiohjelmassa kuvasin esitystä seuraavalla tavalla:

Lokakuussa 1713 Pälkäneen Kostianvirralla käytiin suuren Pohjan sodan yksi ratkaisutaistelu, jossa Venäjän armeija löi Ruotsin joukot. Pian tämän jälkeen Suomessa alkoi miehitys, isonvihan aika. Vihan kaunis maa on sarja tansseja, jotka pälkäneläissyntyinen koreografi Jaakko Simola esittää muusikko Leena Paukkusen kanssa kulttuurimaisemien keskellä ja niillä paikoilla, jotka liittyvät historialliseen taisteluun. Vaatturi Nina Paakkunaisen suunnittelema puku virittää katsomaan maiseman historiaa. Yleisön vaellus on myös osa esityksen liikettä ja kokemista. Vaelluksen paikkoja liittää yhteen Pälkäneen uusi Maaseutupuisto. Kostianvirran rannalta edetään pellon pientareelle Mallasvedentien varteen, sitten Kostian koulun pihalle ja sieltä edelleen Onkkaalantietä ja Syrjänharjuntietä harjun pysähtymispisteisiin.

Esitys kertoo vihan maisemasta tavallisen ihmisen näkökulmasta. Matti Simonpoika ja hänen perheensä tarina on yksi esityksen lähtökohta. Hän on Jaakko Simolan 1700-luvun esi-isä. Matin kotitalo poltettiin Kostian taistelun jälkeen. Matilla oli vaimonsa Liisan kanssa seitsemän lasta. Yksi pojista syntyi pari kuukautta ennen taistelua. Matti kuoli 1735 ja haudattiin Pälkäneen kirkon alle. Mitä kaukainen esi-isä näki, koki ja ajatteli aloittaessaan elämän alusta?

Pälkäneellä kasvaneena olin tuntenut taistelun perusasiat lapsesta lähtien. Koin kuitenkin, että tilanteen syvempi ymmärtäminen oli ollut puutteellista, sekä yhteisöllisesti että omalla kohdallani. Historian esittämisen ja paikan väliltä oli tuntunut puuttuvan jotakin. Esitykselle oli siis tällainen vaikeasti tarkemmin määriteltävä ymmärtämisen lisäämisen motiivi, joka sitten muotoutui vähitellen konkreettisemmiksi kysymyksiksi, miltä tuntuu kuvitella oma kotiympäristö sodan näyttämönä. Olin pyytänyt työryhmään muusikko Leena Paukkusen ja vaatturi Nina Paakkunaisen. Heillä ei ollut kiinteää suhdetta paikkakuntaan etukäteen, mikä saattoi myös auttaa minua lähestymään aihetta tuoreen kokijan näkökulmasta. Leena Paukkusen kanssa olin kuitenkin tehnyt aikaisemmin yhteistyötä improvisaation ja ulkotilan kanssa. 

Vaikka teoksen tehtävänä ei ollut esittää maisemaa Annette Arlanderin tapaan, kotiympäristön havainnointi oli keskeisin yhdistävä tekijä esityksen rakentamisen mielekkyyden kokemisessa. Esityksen tekemisen ja esittämisen eri vaiheissa saatoin olla itse kauniiksi ja omaksi kokemani maiseman sylissä. Tutuissa paikoissa viipymisen ja uuden toiminnan myötä niistä tuli itselleni entistä läheisempiä, aivan fyysisestikin. Teon motiivi syntyi kuitenkin sitoutumisesta paikalliseen kulttuuriin. Koin eräänlaista sosiaalista velvollisuutta osallistua taistelun 300-juhlavuoden tapahtumiin jollain tavalla. Pienellä paikkakunnalla kulttuurin toimijoita on kuitenkin vähän ja tunnistin sopivani juhlan antamaan ”tilaukseen”. Olin myös ollut esityksen kehyksenä olleen Kostia-kesätapahtuman oppaana jo lähes 10 vuotta aiemmin.  

Minua kiinnosti vaellusesityksen muoto, mikä oli tässä tapauksessa hyvin ilmeinen tapa ratkaista suhde paikkoihin. Kunnan keskustaajamassa sijaitsevan Kostianvirran rannalta esitys kulki kirkonkylän halki, hetken päätien laitaa. Näin se myös sai aikaan jotakin poikkeavaa liikettä maisemassa. Heti alusta lähtien oli itsestään selvää, että menemme taistelun todellisille paikoille. Ymmärsin kuitenkin, ettei suurten sotajoukkojen tilannetta ole mielekästä eikä mahdollista simuloida tai tavoittaa muuten kuin mielen ja maisemassa liikkumisen tasolla.  

Aiheena oleva taistelu toi maisema- ja paikkakokemukseen väistämättä erilaisten ihmisten näkökulmia. Maisema ei sulkeutunut sen asukkaiden tai muuten jo ennestään tuntevien kokemukseksi tai historiallisten ihmisten asumisen kertomuksiksi, vaikka nämäkin teemat olivat mukana. Sota toi ympäristöön poikkeusoloissa ainutkertaisen ihmisten joukon samoin kuin pienimittakaavaisesti juhlavuosikin. Minua kiinnosti juuri kysymys, kuinka voin konkreettisesti ymmärtää todennäköisesti muualta tulleilekin rauhallisena kotiympäristönä ilmenevän maiseman menneenä sotanäyttämönä.

Esityksen tarkoituksena oli tuoda nykytaiteen muodossa esiin näkymätöntä ja monille tämän ajan ihmisille tuntematonta historiaa. Samalla se oli mahdollisuus käsitellä viha-aihetta yksityisen ihmisen kokemuksen kannalta. Tuhansien sotilaiden toiminnan ja paikallisen kärsimyksen ymmärtäminen ei ole välttämättä helppoa Nyky-Suomessa, mutta maailmassa moni maisema on edelleen vihan ja väkivallan maa. Vaellus avautui minusta tässä mielessä yleisinhimilliseksi. 

Paikkoihin liittyvä kulttuurihistoria kiinnostaa minua muutenkin kuin esityksen tekijänä. En kuitenkaan romantisoi sotaa, en ole erityisen kiinnostunut militariasta enkä ole erityisen kiinnostunut suurvaltojen poliittisesta historiasta. Maiseman historian lukeminen teki kuitenkin myös näistä motivoituja lähestymiskohteita. Vaikka en olisi tehnyt esitystä, olisin varmasti seurannut juhlavuoden tapahtumia muuten.

Toteutukseen sain resursseja apurahojen muodossa, missä paikallisuus oli myös osatekijä. Mukana oli neljällä vaelluksella yhteensä lähes 200 osallistujaa. Syksyllä järjestin yhden esityksen paikalliseen juhlatalon saliin sovitettuna, koska halusin huomioida esityksen saavutettavuuden, ja pieni osa siitä oli kunnan järjestämän juhlan ohjelmassa, mikä vielä lisäsi yleisömäärää. Palaute oli kaiken kaikkiaan hyvin positiivista. Elokuvataidetta opiskelevan Niko Dreselin kuvaama vaelluksen videotaltiointi oli myös pitkään netin välityksellä kaikkien katsottavissa. Keväällä 2014 kerroin pro graduni sisältöjen rinnalla esityksestä Pirkanmaan museopäivillä Tampereen Vapriikissa ja sain kirjoittaa artikkelin maakuntamuseon Museokello-julkaisuun. Kaksi lehteä teki ennakkojuttuja esityksestä.

Kaikki nämä tanssitaiteen kentällä sinänsä tavanomaisilta vaikuttavat suuret motiivit ja työprosessin vaiheet tuntuivat merkityksellisiltä. Koin että teko kuului jonnekin ja että sillä oli erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa, myös esitystapojen potentiaalien hyödyntämiseen. 

Kysymyksiä ja vastauksia vihan maiseman kanssa

Esitys kysyi elämisen järjestämisen mahdollisuuksia kriisin keskellä. Tällä tavalla se oli kiinni olennaisessa elämismaailman arjessa. Minulle tämä kehollistui yksinkertaisesti esimerkiksi siinä, että yleisölle tarjottiin vettä alakoulun pysähtymispisteessä. Yhteiseen, ympäristöä kunnioittavaan liikkumiseen kutsumisen ja vaellusmuodon lisäksi en kuitenkaan osallistanut ihmisiä esitykseen tämän enempää. Esityksen teot toimivat viittteinä, joista kukin osallistuja saattoi rakentaa mielikuvien ja aistihavaintojen avulla omannäköisen kokemuksellisen tulkinnan. Apuun tuli kuitenkin vähintään oman samaistumiskokemuksen rakentamisessa myös esi-isäni Matti Simonpoika. Olen yhdeksäs sukupolvi hänestä laskettuna. Yksityisen ihmisen kuviteltu tunnekokemus ja sen kertominen yleisölle toi historian lähelle. Mietin varsinkin Matin ikää ja isyyttä tässä yhteydessä. 

Nina Paakkunaisen minulle valmistama pellavapuku oli tulkinta 1700-luvun talonpoikaisen miehen juhla-asusta, jonka leikkauksessa on yhtymäkohtia ajan sotilaiden pukeutumiseen. Vaalean pellavan käyttö puvun materiaalina viittasi paikkakunnan viljelyhistoriaan – Pälkäne luetaan vanhoihin pellavapitäjiin – ja toisaalta se oli hyvin luontevan näköinen kesän heleässä ja kuumassa maisemassa. Syntyi esteettinen yhteys. Korostettu runsaan kankaan käyttö antoi puvulle näyttävyyttä ja liikettä avarassa maisemassa kulkiessani. Syntyi minulle uusi kysymys, miten maisemaa voi katsoa pukeutumisen historian kautta! Nina Paakkunainen pohti myös räätälin luovuuden mahdollisuuksia vaikeina kriisiaikoina. 

Sosiaalisesti tärkeintä minulle oli se, että vaellusyleisön joukossa saattoi olla samanaikaisesti sukulaisia, naapureita, tuttuja pälkäneläisiä, kesäasukkaita tai kulttuuri- ja taidealojen toimijoita. En tehnyt esitystä anonyymille yleisölle tai kenelle tahansa, vaikka se oli avoin ja ilmainen kaikille. Vain kiinnostusten laatu, tottumattomuus tai saavutettavuuden haasteet kävelyn vuoksi saattoivat olla este osallistumiselle. Esitys päättyi harjun päällä ja sen jälkeen yleisölle muodostui luonteva sosiaalinen tilanne palata hiekkatietä pitkin, mahdollisesti keskustellen takaisin kylän keskustaan.   

Koin työni olevan monin tavoin osa paikalliskulttuuria ja maiseman vaalimista. Tein maisemasta erityisen kokemuksen toisille. Siitä tuli ainakin hetkeksi erityinen ja kenties kiinteämpi osa kotikokemusta. Samalla se oli toivoakseni esteettistä nautintoa, kulttuurihistorian harrastamista, uuden tiedon oppimista, nautintoa vanhasta musiikista ja retkeilyä. 

Vastaavalla tavalla kysyn koreografin työssäni nytkin, miten se on suhteessa välittömään maisemaan, rytmeihin ja ajan käyttöön, elämän perustarpeisiin kuten ruokaan ja vaatteisiin, kehomielen tasapainottamiseen, ihmissuhteiden kokemiseen, konkreettiseen asumiseen, perinnön jatkuvuuteen ja uuden kohtaamiseen. 

Minulla ei ollut yhtä selkeää esikuvaa työni taustalla omien aiempien esityskokemusten lisäksi. Olin tietoinen Lahdessa toteutetusta performanssitaiteilija Kaisa Salmen yhteisöllisestä teoksesta Fellmanin pelto, joka käsitteli vuoden 1918 sisällissotaan liittyviä tapahtumia maiseman keskellä. En kuitenkaan ollut kokenut tätä hyvin suurimuotoista teosta itse. Olin osallistunut Zodiak – uuden tanssin keskuksen ohjelmistossa olleisiin ulkotiloissa liikkuviin esityksiin ilmeisesti jo tässä vaiheessa. Myös Mia Malviniemi oli hiljattain tehnyt maisemaan sitoutuvan esityksen MOREENI Tanssit luodolla – jäljet kalliossa, joka syntyi Unescon maailmanperintöalueella Merenkurkun saaristossa vuonna 2012. Sitäkään ei kuitenkaan ollut kokenut. Edellisvuonna olin tehnyt yhteistyötä arkkitehti Jaana Räsäsen kanssa äänetön arkkitehtuuriopastus -konseptin muodossa. Teimme yhdessä sanattoman opastuksen Tampereen Näsilinna -rakennukseen kaupungin arkkitehtuuripäivien ohjelmistoon. Tämän työskentelyn laadussa oli paljon menetelmällistä yhteyttä. Vihan kauniin maan voi ajatella myös opastuksena.   

Pro gradu -tutkielmani oli valmistunut juuri, joten teoreettista ajattelua tieltä koetusta maisemasta minulla oli paljon. Sidoin yleisön kulkureitin osittain Pälkäneelle ideoidun Maaseutupuiston suunniteltuun linjaukseen. Hanke oli tuolloin tuore. Ajattelin maiseman koreografioivan omalta osaltaan teoksen. Taistelun maisema päätti puolestani monia asioita. Esiintyjän tekoja etsin reitiltä eli sovitin fyysisiä kokemuksia ja historiatulkintoja tanssin muotoon. Muusikon toiminta oli myös haastavaa maisemassa. Musiikki ja laulu antoivat lisämahdollisuuden kiinnittyä historiaan. Improvisaatio ja vanhan musiikin sekä ruotsalaisten kansanlaulujen käyttö raikkaalla otteella oli kiinnostavaa. Yhdessä saimme rakentaa reitin vetovastuuta.

Esityksessä piti ottaa huomioon yleisön jaksaminen nousta harjurinnettä mahdollisesti kuumana kesäpäivänä. Minun piti ottaa yhteyttä myös poliisiin ja pyytää tapahtumalle lupa. Luonnollisesti tarvitsin myös maanomistajien luvat yksityisalueiden käyttöön. Myös nämä olivat minulle taiteen vuorovaikutusta.

Esityksen matka

Kuvaan vaelluksen kulkua tämän artikkelin näkökulman kannalta. Se on paikkojen, fyysisten eleiden, kertomusten ja kulttuurin performatiivisten mallien yhteen kerimistä. 

Yleisö saapui joen rannalle taistelukaivanteiden äärelle paikkaan, jossa on rekonstruoitu pieni osa Ruotsin armeijan hirsivarustusta ja jossa on myös kivinen taistelun muistomerkki 1900-luvun alusta. Tanssi motivoi paikassa olemista ja sitten piirsi mielestäni esiin linnoittamisen arkkitehtuuria. Se johdatti havainnoimaan ympäristöä. Juhlavuoden ohjelmassa tällä paikalla oli vain pari muuta tilaisuutta. 

Olin odottamassa yleisöä ja jaoin heille itse käsiohjelmia, jotka toimivat ensimmäisenä lukuohjeena. Ihmiset ottivat paikkansa pienellä aukealla ennen kuin keskitimme huomion. Muutamalla lauseella esitin aluksi kysymyksiä, jotka virittivät palaamaan mielikuvissa 1700-luvun alun tilanteeseen tässä maisemassa ja antoivat esityksen kokijoille yksinkertaisen luku- ja toimintaohjeen.

Tanssi, liike ja eleet pyrkivät tekemään havaittavaksi maaston kaivanteiden rakenteellisen muodon ja toisaalta esityksellistämään taistelua yhden ihmisen kokemuksellisena olotilana. Käytin hirsivarustuksen mahdollistamaa kahta tasoa. Paikka oli intiimi ja pienetkin eleet olivat hyvin toimivia. Purin kevyesti esimerkiksi rystysiä, joka minulle merkitsi ajan aseen lataamiseen kuuluvaa liikettä, mutta saattoi toisaalta assosioitua kauhuun. Leena käytti tällä paikalla historiallisten taisteluiden merkinantojen motiivia ja historiallisen tanssin teemaa. Ensimmäinen osa kesti suhteellisen pitkään. 

Johdatin yleisön rantapuuston suojassa kulkevien polkujen ja sitten katuja pitkin seuraavalle pysähtymispaikalle. Pienen peltoalueen laidassa kerroin, miten olin ollut museotyöntekijänä eräänlaisissa hautajaisissa, joissa haudattiin ihmisen kalloja, jotka olivat löytyneet Pälkäneeltä joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin ja jotka mahdollisesti liittyivät taisteluun. Kyseiset kallot olivat löytyneet ilmeisesti toisesta pellosta, mutta paikka, jossa olimme, sopi tositarinan kertomiseen. Kerroin myös historiallisen tiedon kapteenista, joka lähetettiin taistelun jälkeen huolehtimaan kuolleiden hautaamisesta. Tämän jälkeen tein yksinkertaisia toistuvia liikkeitä käsien ja niiden väliin puheen aikana virittämäni valkoisen kaulaliinan kanssa. Etenin näin kauemmas pellolle Leenan laulaessa hengellistä laulua, jonka sanat viittasivat esimerkiksi kokoontumiseen. 

Leena johdatti ryhmän tietä eteenpäin ja mäkeä ylös Kostiankoulun pihaan. Seurasin tehden itsestäni hahmon. Koulun luona yleisön oli mahdollista juoda vettä. Minä saavuin paikalle viimeisten joukossa ja aloin tanssia barokkitanssiliikkeitä mukaillen, kävin juomassa vettä ja otin käyttööni pihan leikkikalusteen kävelemällä sen päällä, esitin leikkitappelua ja ilveilyn eleitä. Juoksin yläpihalle rakennuksen taakse. Yleisön seurattua sinne riipuin kiipeilytelineessä, pudottauduin siitä ja kerroin paikallisten ihmisten pakenemisesta taistelun vuoksi.  

Matka jatkui mäkeä ylös, torin ja kirkon sivuitse pääkatua pitkin Nuijantalolle, jota ennen irtaannuin ryhmästä ja juoksin talon ulkoportaiden tasanteelle. Yleisön saapuessa kohdalle kerroin miten Pälkäneen kautta kulki tie eteenpäin Pohjanmaalle, Poriin ja nykyiseen Keski-Suomeen. Paikka oli siis historiallisen tien todistamista, vaikka en voi olla varma kokiko yleisö tilanteen näin. 

Pienen matkan päässä oli mahdollisuus tanssia parina keskellä tietä erästä polskan variaatiota. Erosin tilanteesta hippa-litta -leikin muodossa. Erkanin paikalta juosten ja aloin nousta harjulle johtavaa tietä iloisen liikkeen muodossa, jonka yhteydessä saatoin suunnata katseeni takaa tulevaan yleisöön. Harjun mukaan ottaminen tarkoitti mahdollisuutta kuvata paikallisen väestön piiloutumista metsään, mutta toisaalta sillä oli suuri merkitys yhdistää harjumuodostelma, jota ei taistelun kuvauksissa ole ymmärtääkseni mainittu. Tämä oli minusta mielenkiintoista, koska harjulta avautuu järvimaisema Mallasvedelle, jonka venäläiset ylittivät taistelussa lautoin ja näin pääsivät tavallaan kiertämään vihollisen taakse, mikä lopulta johti Ruotsin armeijan vetäytymiseen paikkakunnalta hajaantuneena. Esityksen tekemisen kannalta oli myös mielenkiintoista yhdistää 1700-luku ja klassinen harjumaisema, joka Suomessa liittyy kuvastona 1800-luvulla syntyneeseen kansallisuusaatteeseen.

Ensimmäisessä harjurinteen pysähtymispisteessä kerroin paikallisen kansantarinan varastetun hevosen takaisin hakemisesta. Liikkeeni muistutti venäläisen kansantanssin aineksia. Seuraavassa pysähtymispisteessä lauloin puolestaan ruotsalaisen kansanlaulun, johon Leena yhtyi. Tässä yhteisen laulun vaiheessa kävelin tien sivussa metsässä, jolloin puiden ohittamisesta tuli osa kokemusta. Päädyimme toiseen lauluun asetelmassa, jossa Leena on reppuselässäni. Kun hän laskeutui, hän riisui takkini. Kerroin miten sota vaikutti siihen, että monet ihmiset olivat vieraassa paikassa. Jatkoin palaamalla taistelun kulkuun viittaamalla toisen rannan paimenpoikaan, joka tarinan mukaan huomasi vihollisen lautat. Jatkoin yleisön johdatusta tietä pitkin käyttäen erilaisia soutuun viittaavia liikkeitä.

  

Matkalla ohitimme vesitornin ja kuljimme melko pitkään tasaista harjun päällystää. Pitkä kesto pohjusti sopivasti viimeistä pysähdystä paikalla, jolta näkyi esi-isäni kotikylän suuntaan. Paikalla oli erityinen luonne, koska sinne on tuotu puistonpenkki ja viereiseen koivuun on merkitty nimiä. Muutaman eleenomaisen liikkeen tukemana kerroin vihollisen saapumisesta ja luettelin esi-isäni poltetun talon rakennuksia sekä mainitsin terrosin uhriksi joutuneen naapurin vaimon. Annoin tekoni hiipua ja käännyin avautuvaa maisemaa kohti Leenan käyttäessä improvisaation materiaalina suomalaista kansanlaulua. 

Uusia huomioita vihan maiseman kohtaamisesta

Esitys paljastaa oman suhteeni maisemaan. Se saa minut kysymään, miten näkökulmani eroaa siinä, että koulutukseni on sekä museo- ja kulttuuriperintöalan että tanssitaiteen piiristä. Miten se toteutuu käytännössä?

Olen kiinnostunut kulttuurihistoriasta ilman esityksen tekemisen motiiviakin. Kiinnitän huomiota ympäristöni yksityiskohtiin ilman esityksen tekemisen käytäntöjä tai erityisen liikkumistavan antamaa kehystä. Annan näille oman itseisarvon. Suhtaudun ammattiylpeydellä siihen, että pyrin välittämään oikeaa tietoa menneisyydestä tai sitten tietoisesti tekemään toisen motivoidun ja tunnistettavan ratkaisun tässä asiassa. Toisaalta taiteellinen työ ei ole alisteista vain viestien välittämiselle vaan sillä on oma esteettinen vapautensa ja itseisarvonsa. Tanssini ei sellaisenaan realistisesti kuvita maisemaa tai menneisyyttä vaan koreografin roolissani antaudun vuorovaikutukseen erilaatuisten ilmiöiden kanssa. Tuon yhteen ja havaittaviin jakamisen tilanteisiin tulkinnallisia ilmaisuja eletystä ja koetusta. 

Vihan kaunis maa linkittyi moneen suuntaan. Suhde tanssitaiteen sisäiseen keskusteluun ei kuitenkaan ollut nyt juurikaan mukana. Teko ei ollut suoranainen reaktio tai puheenvuoro missään ammatillisessa keskustelussa, enkä tätä teokselta mitenkään odottanutkaan. Nimeäminen vaellusesitykseksi saattoi jollain tavalla korostaa tätä. Pyrin myös esityksen avautumiseen erilaisten ihmisten näkökulmasta. En kuitenkaan määrittele työtä draamaopastuksen tai kulttuurihistorian elävöittämisen kontekstin kautta, vaikka samoja oppimisen kokemuksia tässä lienee ollut mahdollista kohdata.  

Uusia esittävien taiteiden tekoja

Rea-Liina Brunou on tehnyt kuunnelmia, joiden avulla kuulija voi tällaisen somaattisen työmuodon avulla kokea kehossaan olemista. Marraskuussa 2016 hän jatkoi työskentelyä esityksellä, jossa yleisö voi liikkua kaupunkitilassa kuulokkeiden kanssa tutustuen omaan luurakenteeseensa ja välillä kuunnella ajatuksia 1800-luvun keskeisen ballerinan Marie Taglionin uran merkityksestä. Välillä yleisölle tarjottiin myös erilaisia esityksellisiä tilanteita työryhmän tekojen muodossa. Vaikka esityksen tarkoitus ei ollut tehdä havaintoja kaupunkitilojen luonteesta, se oli kuitenkin yksi esimerkki taiteen metodeista pyrkiä tuomaan ihminen lähelle itseään liikkuvana oliona. Minulle se oli myös esimerkki toiminnasta, jossa taide tulee maisemaan kokonaisvaltaisesti, vaikka sisältö on tiukasti suunniteltu ja suuntaa havaitsemista vahvasti.

Lokakuussa 2016 yleisöllä oli mahdollisuus lähteä kauko-ohjatuille kaupunkikierroksille Helsinkiin saksalaisten nuorten ohjaamana. Yleisö sai lähtöpaikalta tabletin kuulokkeineen. Düsseldorfissa olevat nuoret johdattivat sitten ryhmän kaupunkiin. He antoivat reittiohjeita, kertoivat tarinoita ja esittivät musiikkia. Tabletin kanssa liikkuminen kadulla toisen kanssa oli omalla tavallaan vaativaa. Katse kiinnittyy ruutuun ja toisaalta tilanteessa myös kameran suuntaaminen niin, että Saksaan välittyisi kiinnostavaa kuvaa, on mahdollinen reaktio. Pokémon gon ollessa muodikas itse kulkeminen laitteen kanssa ei tuntunut niin erikoiselta, mutta tilanne herätti silti kadulla kulkijoiden huomiota.

Minä olen aktiivinen tekemään huomioita kaupunkiympäristöstä, joten en kokenut tilannetta havainnoinnin uutuuden puolesta tarpeellisena, mutta tämä oli silti teknologiansa ja sosiaalisen luonteensa vuoksi ainutkertainen kokemus. Reitiltä palattua yleisöllä oli mahdollisuus seurata, miten suomalaiset nuoret ohjasivat vastaavalla tavalla Düsseldorfissa olevaa yleisöä kaupunkiin.

Liikkeeseen sitoutuvia ympäristön kokemisen perinteitä

Seuraavassa käsittelen kehollisen toiminnan ja merkitysten rakentumisen yhteyttä eräänlaisena koreografian metatason katsauksena mutta konkreettisten esimerkkien avulla. Tulkitsen ajankohtaisia ja toisaalta hyvin tuttuja esimerkkejä siitä näkökulmasta, millaiset tilassa olevat osatekijät ovat näissä vuorovaikutussuhteessa keskenään ja miten paikat mahdollisesti liittyvät yhteen. Esityksen teko tai taidekonteksti ei siis ole välttämättä ensisijainen toimintaa määrittävä asia katsauksessani. Mielestäni taiteen lajityyppien mukainen analyysi suhteessa paikkoihin tai tiloihin on sinänsä perusteltu näkökulma, koska lähestymistavat ympäristöön ja näiden perinteet ovat olleet niissä tietoisestikin erilaisia. Oma näkökulmani korostaa kuitenkin inhimillisen toiminnan suhdetta paikkoihin eri tavoilla liikkeessä ja kulttuurisesti tunnistettavina – siis esityksen kaltaisina – koreografioina sitoutuneita merkitysyhteyksiä, joten luokittelen erilaisia paikkasuhteita tämän oman tarpeeni ja kokemustodellisuuteni perusteella.

En tee varsinaista historiallista katsausta, mutta olen ottanut tarkoituksellisesti mukaan eri ikäisiä ilmiöitä. Parin viime vuosikymmenen aikana paikkasidonnaisen taiteen rinnalle on tullut sellaisia viihdyttäviä liikkumisen muotoja, joita voi pitää hyvin paikkasidonnaisina tekoina tai toimintakonsepteina, vaikka ne eivät tapahdu ainakaan välttämättä taiteen konstekstissa, mutta joilla voi silti olla tausta tai yhteys taiteen konventioissa tai jotka voivat olla hyvin rinnasteisia kokemuksellisesti ja vaikuttaa edelleen nykytaiteeseen. Samanaikaisesti teknologia on mahdollistanut paikkojen esittämisen äärimmäisen monipuolisella tavalla.

Kiinnostavuutta paikkoja kohtaan lisää Suomen ja maailman voimakas kaupungistumiskehitys ja muuttoliike, mikä lisää asumisesta ja rakentamisesta puhumista eri medioissa. Ihmisyyteen kiinteästi kuuluvat tilakokemuksen parametrit eivät ole täysin muuttuneet. Myös taiteessa tilan merkitys on aina ollut käytännössä suuri, mutta viime vuosikymmenien teoretisointi on voinut lisätä sen tiedostamista? 

Laajassa merkityksessä kaikki asumisen ja toiminnan järjestämisen käytännöt luovat myös oman koreografiansa tai koreografisten mallien joukkoja kuten olen aiemmin jo todennut. Mallit ovat myös tietoisen suunnittelun väline. Osallistaminen ja toisaalta mallintaminen on normaali käytäntö monissa tilan suunnitteluprojekteissa. Tietyt liikkumisen mallit ovat kenties myös suuren osallistujajoukon aktiivista kulttuuripääomaa. Kaupunkiaktivismi on neljännen sektorin toimintatapa, joka myös rakentaa kaupungin kokemisen uusia koreografisia malleja.[1]

Tavallaan kiinnostavampaa on kuitenkin yrittää hahmottaa niitä malleja, joista ei puhuta ja joista ei kenties olla millään tavalla tietoisia. Kysymys voi olla psykologisesti herkemmistä suhteista tilaan tai yhteiskunnallisesti marginaalisemmista ilmiöistä. Mielenkiintoista on kysyä, miten tällaiset mallit risteävät, kohtaavat toisensa ja liittyvät yhteen.[2]

Kulttuuriympäristön vaalimisen kannalta olennainen kysymys on, miten kehollinen kokemus niistä on myös elämys liikkeessä tai miten kokemus yhdistää meidät menneeseen, ohentuneeseen tai jopa hävinneeseen kulttuuriseen malliin tai koreografiseen käytäntöön.

Maiseman kokemisen rekonstruointi on haastavaa ja toisaalta mielenkiintoista, koska siinä yhdistetään fyysinen liike mielessä oleviin merkityksiin ja toisaalta tilan esittämiseen tai siinä esiintymiseen. Vuorovaikutussuhteita on paljon.

Jokaisen ihmisen ainutkertainen tilasarjallisuus antaa myös inspiroivia kysymyksiä. Miten tietyn ajan ihminen koki paikkoja suhteessa toisiinsa?

Kysymykset syleilevät helposti kaikkia tilan tai maisemantutkimuksen aiheita ja teemoja. Mitä valita?

Taide on tuottanut jatkuvasti aineistoa tilasuhteen mahdollisuuksista ja kuvauksia erilaisista koreografisista malleista. Onko taiteen asema kuitenkin niin marginaalinen ja sisältöjen lukemisen tapa niin kapea, että näitä merkityksiä ei osata käyttää yhteydessä muuhun, esimerkiksi asumisen järjestämiseen?

---

[1] Pasi Mäenpää kertoi aktivismista Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä Hämeen linnassa 2016.

[2] Vanha esimerkki voi olla seksuaalivähemmistöjen käyttämien paikkojen määrittelemä kaupungin maantiede. Mustola 2016.

---