HUOM. Viittaukset on tästä tekstiversiosta osittain poistettu, joten lukija ei saa tietää, mistä ajatukset tulevat tai mitä lisähuomioita teen. Teksti ei ole uusi, joten oma ajatteluni on kirjoittamisen jälkeen voinut myös muuttua.
Koreografinen tila ja koreografiset mallit -
silta kulttuuriympäristön asumiseen
SISÄLLYS
I JOHDANTO – läpinäkyviä liikevirtoja maisemassa
II TEOREETTISIA MAISEMIA
III ESITYKSIÄ JA KULTTUURIN KÄYTÄNTÖJÄ
IV RAKENTAMISEN JA VAALIMISEN KÄYTÄNTÖJÄ
V LOPUKSI – portti maisemien avaruuksiin
I JOHDANTO –
läpinäkyviä liikevirtoja maisemassa
K. Hahl oli ohjannut kouluryhmänsä aloittamaan Tanssin talon tiedotustilaisuuden. Ryhmä oli tehnyt vastaavaa harjoitusta aikaisemmin eri paikoissa. Keskustelin Hahlin kanssa tilaisuuden yhteydessä 2016.
Ymmärrän kulttuuriympäristön laajassa merkityksessä. Taustani on kuitenkin kulttuuriperintöalojen näkökulmissa, jotka ovat nykyään hyvin laaja-alaisia, poikkitieteellisiä ja monimuotoisia.[1] Kansatieteellisessä tutkimuksessa perinne ja paikan merkitys voi olla luonteeltaan muuttuva prosessi. Ulrich Kockel on todennut tällaisesta kontekstisidonnaisuudesta: ”Tällainen lähestymistapa vaatii tulevaisuudennäkemystä, joka ei perustu vastakkainasetteluun menneisyyden kanssa, niin kuin sosioekonomista muutosta ajavien ideologioiden kohdalla usein on. Kulttuuriperintö ja perinne eivät ole vain turismin edistämisen työkaluja, vaan arvokkaita resursseja yhteisöjen ja alueiden sisäiselle kehitykselle.”[2]
Koreografia
on minulle tässä yhteydessä erityisesti isoissa mittakaavoissa tapahtuvaa toimintaa
tai rakenteellista tarkastelua, joissa on läsnä kehollisesti aistittavia
moninaisia suhteita fyysisen ympäristön eri elementtien, niihin liitettävien
merkitysten ja tietoisten tai sosiaalisesti jaettujen esitysten väleillä.[3] Käytän käsitteitä paikka,
tila, maisema ja ympäristö ymmärtäen niiden käytön perinteissä olevat erilaiset
sisällölliset painotukset.[4]
Helsingin Sanomissa julkaistiin marraskuussa pieni uutinen, joka antaa hyvän pohjan artikkelini yhteiskuntakriittiselle taustamotiiville. Tiedeuutisen mukaan yhdysvaltalais-hollantilaisen tutkimusryhmän väite on, että sosiaaliseen mediaan lähetettyjen kuvien analyysin perusteella tutkijat ja päättäjät voivat saada tietoa mistä ympäristöistä ihmiset pitävät ja mitkä alueet pitäisi säilyttää. Kuvien jakamisen suosituimmuuslistan kärjessä oli paikkojen mukaan esimerkiksi Alppien vuoristomaisemat. Ympäristön ekosysteemipalveluille etsittiin näin arvostuksen mittaa.[5]
Esimerkki kuvasi mielestäni ympäristökokemuksen kokonaisvaltaisuuden heikentymistä ja kehollisuuden laajemman ymmärryksen puutetta nykykulttuurissa. Olen ajatellut tunnistavani tässä ristiriidan muidenkin kapeilta tuntuvien käytäntöjen ja oman henkilökohtaisen ympäristökokemukseni arvojen kanssa. Sosiaaliantropologi Tim Ingoldin oman työnsä motivoinnin kautta olen ymmärtänyt myös minun omaa haluani toimia erilaisten jakautumisten yhdistäjänä. Motiivina on myös rakentava kulttuurikritiikki.
Ympäristön hoito vaikuttaa olevan kriisissä taloudellisten resurssien puutteen vuoksi. Kysymys on koko suomalaisen yhteiskunnan suuresta murroksesta, jossa myös ympäristön arvoja punnitaan väistämättä uusilla tavoilla. Jos kulttuuriympäristö on asia, jonka vain asiantuntijaorganisaatiot hoitavat tarjotakseen ihmisille muusta toiminnasta ja elämän järjestämisestä melko irrallisia vapaa-ajan viihtymisen kokemuksia, ympäristön arvo voi vaikuttaa jopa vain esteettis-kaupalliselta kokemukselta. Kun kulttuurimaisemasta myös puhutaan hallinnollisella asiantuntijoiden kielellä tai hyvin yleisellä populaarilla tavalla, kokemus voi etääntyä arjesta. Käytännössä näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaan erilaiset ihmisryhmät toimivat tavoilla, joilla ympäristön kokemukselliset merkitykset nousevat myös vahvaan arvoonsa arjen keskellä.
Refleksiivistä perustusten rakentamista ja työmenetelmiä
Vaikka refleksiivinen ote leimaa työskentelyäni kokonaisuudessaan, on luontevaa avata miten olen tullut aiheeni äärelle ja miten olen nyt ollut sen kanssa. Tässä kirjoitustyössä koreografin roolini ottaa vetovastuun muiden ammatillisten näkökulmien, muun muassa kansatieteilijän roolin, ollessa ”työryhmäni” muita asiantuntijajäseniä. Siksi taiteellisen työskentelyn henkilökohtaisuus nousee myös kirjoittamisessa kenties hieman enemmän pintaan kuin toisessa ammatillisessa kirjoittamisen kontekstissa. Leena Rouhiaisen ajattelu on rohkaissut minua toimimaan itseeni ja omaan tietämiseeni uskoen.
Teatterikorkeakoulun koreografian opinnoissani lähestyin monia esityksen tekemisen tehtäviä tilallisina käytäntöinä. Esimerkiksi soolo rakentui osittain kahdella sivulla olevan katsomon ja tilan keskellä olevan tason jännitteelle, duettoa varten otin väripintoja muodostavia valokuvia lähikortteleiden katoista, ikkunoista ja parvekkeista ynnä muista elementeistä. Kuvat toimivat esityksessä suurina projisointeina. Opinnäytteeni taiteellinen osa Par cour – rakkaudesta kahteen seinään käsitteli tilan merkityksiä hyvin monipuolisesti. Sen ensimmäinen osa muodostui seinäelementistä, joka vaihtoi paikkaa Teatterikorkeakoulun aulatilassa päivittäin ja johon oli kiinnitetty videota, tilan kuuntelumahdollisuus kuulokkeilla ja teoksen keskeisiä pistosanoja.
Tutkinnon suorittamisen jälkeen tein jatkoa samasta teemasta. Expositio rakentui sooloksi, jossa lapsuudenkotini pohjapiirros ja uudet valokuvat menneistä asumiseni paikoista muodostivat viittauksellisen tilasarjan. Vuosina 2008 – 2009 syntyi Anu Rajalan koolle kutsuman työryhmän Helsinki liikkeessä -projekti. Siinä elokuvataiteilija Sanni Priha dokumentoi tanssija-koreografien tekemiä viikoittaisia vierailuita kaupungin rannoilla, rajoilla ja rakentamisen paikoilla. Projekti avautui yleisölle dokumenttielokuvan ympärillä olevien muiden gallerianäyttelyyn kytkeytyvien tekojen ja tapahtumien muodossa. Aktiivinen blogikirjoittaminen sanallisti tilakokemusten muuttumisen liikkeeksi.
Mukana oleminen Sivuaskel-festivaalin tilausteoksen työryhmässä 2009 antoi mahdollisuuden tutustua sosiaalisen koreografian käsitteeseen sen luojan dramaturgi Steve Valkin kanssa. Hän itse toteutti tapahtumia järjestämällä ja muotoilemalla tilaa hyvin elävästi. Osallistamisen ja tapahtumaistamisen käytännöt tulivat konkreettisesti tutuiksi. Yhteistyö Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksessa työskentelevän arkkitehti Jaana Räsäsen kanssa on antanut minulle tilaisuuden työskennellä arkkitehtuuripedagogiikan asiantuntijan työparina. Tärkein muoto on ollut kahden äänettömän arkkitehtuuriopastuksen rakentaminen. Ensimmäinen toteutui Helsingin yliopiston Porthania-rakennukseen ja toinen Tampereen Näsilinnaan, josta tämän jälkeen korjattiin museo Milavida.
Kaikki nämä keskeiset kokemukset ovat olleet taustalla kun toteutin työryhmäni kanssa Vihan kaunis maa -vaellusesityksen Pälkäneellä vuonna 2013. Kuvaan tämän esityksen motiiveja ja merkityksiä yksityiskohtaisesti myöhemmin tässä artikkelissa.
Kirjoittajan arki
Tässä uudessa kirjoittamistyössä taustalla olevana motiivina oli voida kirjoittaa kiinnostavasta aiheesta ilman sitä kehystävän tehtävän liian raskasta painetta. Tarkoitus oli yrittää kirjoittamalla lähestyä omia kiinnostuksia entistä aidommin. Halusin myös tutkia, pystynkö rakentamaan luovaan prosessiin mielekästä ja paremmin toimivaa rutiinia. Ajankäytön ja elämän rytmittäminen oli siis tärkeä kysymys. Käytännössä unelma ei aina toteutunut, mutta eräänlaisena henkilökohtaisena onnistumisena koin sen, että joinakin päivinä opin näkemään hereillä olevan ajattelun, elossa olevan työprosessin ja päivän aikana tapahtuneen kiitollisena – tällä hetkellä riittävänä toiminnan tuloksena.
Motivoivana tavoitteenani on ollut rakentaa koreografisesta ajattelusta työvälinettä, jolla voi analysoida ja muotoilla elämän arkikäytäntöjä tilan kanssa. Olen ollut henkilökohtaisesti turhautunut siihen, että paikkasidonnaisenkin taiteen kokemisesta voi tulla yhdenvertainen melko irralliselta tuntuvan kulutuselämyksen kanssa. Nykyajan kaupunkikulttuurissa kuluttajan mahdollisuus eettisesti monitahoiseen kestävyyteen on edelleen rajallinen, kun puhutaan asumisesta tai kulutushyödykkeistä. Esityksen esteettiset ja ekologiset vaikutukset voi puolestaan usein arvioida kohtuullisiksi ja tällä tavalla kestäviksi. Minusta on kuitenkin tämän kysymyksen lisäksi tuntunut epätyydyttävältä se, että esitys voi kuitenkin kokemuksellisesti rinnastua viihteelliseen ostokokemukseen, jossa vain kuluttajan esteettinen nautinto on määräävä tekijä. Teoreettinen ajatus asioiden ja paikkojen liittymisestä yksilöön vain hänen kehossaan tapahtuvan kuluttajakokemuksen ja tämän historian kautta on tuntunut kapealta ja köyhältä maailmankuvan rakentamisen tavalta.
Työmenetelmät
Työtapani on ollut suhteellisen vapaa. Tavoitteenani on ollut järjestää kirjoittaminen kodin piirissä niin, että ihanteellisessa tapauksessa päivään on kuulunut kirjoittamista vähintään sivun verran, lukemista ja mahdollisia yhteydenottoja tai seminaareihin osallistumista. Rinnakkaisena tehtävänä on ollut havainnoida omaa energiaa ja sopivien työrupeamien kestoja, motivaatiota ja työn suuntaamista ynnä muita mahdollisia mieleen nousevia kysymyksiä. Olen pyrkinyt osittain tuloksettomastikin sitomaan vastaan tulevia kokemuksia tai aiheeseen liittyviä ongelmia tähän työhön. Samalla olen joutunut suojelemaan mieltäni muilta asioilta, koska olen herkkä vaikuttumaan ja häiriintymään tekijöistä, jotka voivat muuttaa elämänrytmiä.
Tavoitteena on ollut työskennellä aktiivisesti päivittäin kahdessa otteessa: ensin aamupäivällä ja sitten lounaan ja ulkoilumietiskelyn jälkeen iltapäivällä tai illallakin – parhaassa tapauksessa vuorotellen kirjoittamisen ja lukemisen välillä. Haaveenani on ollut voida kirjoittaa aamulla ja lukea myöhemmin päivällä. Mielestäni on kiinnostavaa, kuinka paljon ulkoilu ja keholliset harjoitukset kaupunkitilassa ovat voineet tukea tutkimisen koko prosessia.
Kuvaus saattaa vaikuttaa naiivilta, mutta se kuvastaa sitä tiedostamisen intensiteettiä, jolla olen pyrkinyt jäsentämään tilakokemusta, ajallisesti päivää ja viikkoa sekä tasapainoon vaikuttavia tekijöitä, hallintaa ja hallitsemattomuutta. Lepääminen ja riittävän vähän tekeminen on ollut jollain tavalla läsnä työn mahdollisena edellytyksenä melko vahvastikin.
Kaupunkitilaa käsittelevän kurssin ohjaaminen Teatterikorkeakoulun tanssijantaiteen opiskelijoille syksyllä 2016 ja muutamiin seminaareihin osallistuminen työn eri vaiheissa ovat olleet keskeinen tapa kerätä aineistoa ja innostusta ajankohtaisuudesta. Täydentävä kirjoitusprosessi jatkui loppukesällä 2020.
II TEOREETTISIA MAISEMIA
Koreografisen tilan käsite
Sarag Rubidge on katsonut käsitettä koreografinen tila useiden ajattelijoiden, teoreetikoiden ja maantieteilijöiden ajatusten tukemana. Hänen artikkelinsa luo ja tukee ajatusta tilasta liikkeen tuottamana affektiivisena tilana. Näin painopiste on siirtynyt ekstensiivisestä tilasta intensiiviseen tilan käsitteeseen. Rubidgen koreografisen tilan käsitteessä tärkeintä tälle omalle artikkelilleni on sisällöllisesti ajatus siitä, että koreografinen tila tarkoittaa tilallista ja ajallista ”voimien, vektoreiden ja jännitteiden” verkkoa, joka on kokemuksellinen eikä liity vain tanssiin vaan on kenen tahansa ihmisen arkikokemukseen soveltuva käsite. Rubidge ehdottaa, että koreografinen tila käsittäisi sekä intensiivisen että ekstensiivisen tilan eli että se yhdistäisi dynaamisen ja pysyvän materiaalisen tilan ominaisuudet.[8]
Rubidge on tutkinut käsitettä tanssitaiteen perinteitä vasten. Hän on käsitellyt paikkasidonnaista tanssia, installaatiota tanssin muotona sekä videota tanssin muotona. Hänelle koreografia laajenee kuitenkin kattamaan myös arjen liiketilanteet, muidenkin kuin tanssijoiden liikkeen.[9]
Jos maisema ilmenee dynaamisena kokemuksellisena prosessina, jossa liike ja pysyvämmät maiseman elementit ovat suhteissa keskenään, yhden maiseman koreografian voisi ajatella tarkoittavan kaikkea liikettä ja kaikkia muodostuneita merkityksiä tästä. Koreografinen malli taas voisi olla tunnistettu kulttuurinen malli tässä kokonaisuudessa, ilmiö joka on toistuva ja jollain tavalla maiseman kokijalle tunnistettava ja/tai merkityksellinen. Tätä olen pohjustanut aikaisemmin omassa pro gradu -tutkielmassani. Koreografisen mallin ajatus voi puolestaan nyt tässä artikkelissa perustua koreografisen tilan käsitteelle.
Maisemassa asuminen
Tim Ingold on halunnut yhdistää elävän organismin ja persoonan eli biofyysisen ja sosiokulttuurisen näkemyksen ihmisestä. Hän rakentaa suhteisiin perustuvaa ajattelua. Hänen ihmisnäkemyksensä on siis enemmän ”luovan kasvun locus suhteiden jatkuvasti avautuvassa kentässä”. Tässä näkemyksessä keskeistä on korostaa kokonaisvaltaisesti taitoa, sen ruumiillistumista elämän käytännöissä ja ympäristön merkitystä tässä laajasti ymmärretyn asumisen prosessissa.[10]
Ingold korostaa asumisen poetiikkaa. Ingold tarjoaa perustan ajatella kulttuurin merkityksellistämistä kehollisen kokemuksen kanssa. Hän käyttää tukenaan antropologi Gregory Batesonin ajattelua, jossa mielen ekologia on vuorovaikutusta aivojen ja ympäröivän maailman välillä. Erilaiset suhteiden systeemit syntyvät moniaististen ympäristökokemusten myötä ja tieto on olemassa vain kokijan ja ympäristön välisen suhteen liikkeenä. Tärkeää Ingoldille on organismin ja ympäristön muodostama kiinteä kokonaisuus. Ilmaisuista joiden lähtökohtana on ympäristö, tulee itsessään näin tuntemisen ja tietämisen olennaisia kokemuksia. Intuitio ja etiikka liittyvät samaan kokemuksellisuuden piiriin. Asuminen voi olla näin poeettista.
Tähän yhteyteen sopii fenomenologisen perinteen asumisen laaja näkökulma. Anne-Mari Forss on avannut Martin Heideggerin ja Arto Haapalan ajattelua seuraavasti:
Arto Haapala muistuttaa, että ajallisesti
vieras aina edeltää tuttua eli kaikki, jonka kohtaamme, on ensin meille
vierasta. Ihminen pyrkii kuitenkin luonnostaan tutustumaan vieraaseen
ympäristöön luomalla siteitä – Haapala toteaa ihmisten olevan luonteeltaan
kodin rakentajia. Hän tulkitsee Heideggerin asumisen käsitteen pitävän
sisällään sen, että asumme maan päällä juuri tutustumalla ympäristöömme eli
rakentamalla kotia. Tällainen siteiden luominen on olioiden yksilöitymistä
ja samalla henkilökohtaisten merkitysten syntymistä. Haapala toteaa, että
asumiseen kuuluu myös yhteisön määrittävien merkitysten ja arvojen jakaminen,
sillä Heideggerille asuminen on oleellisesti asumista toisten kanssa,
kuulumista ihmisten yhdessä-olemiseen. [artikkelin kirjoittajan
alleviivaus][11]
Tilasuunnittelija ja tanssija Laura Tuorila on omassa opinnäytteessään tehnyt onnistuneen uuden katsauksen, joka käsittelee ajattelua tilan ja liikkeen vuorovaikutuksesta rakennetussa ympäristössä. Hänen lähtökohtanaan on ollut kehollinen tieto, joka on syntynyt tanssijantyöhön koreografi Willi Dornerin teoksessa Bodies in Urban Spaces. Tuorila on motivoitunut lisäämään kehollisen ymmärryksen tiedostamista tilan suunnittelun yhteydessä.[12]
Tuorila on tukeutunut David Seamonin jo 1970-luvulla julkaisemaan käsitteeseen paikan baletti. Sen ydin on idea, miten jossakin paikassa voi syntyä useiden ihmisten toistuvista arkirutiineista koreografia, jonka fyysinen ympäristö tekee mahdolliseksi. Syntyy paikan baletti. Käsitettä pystyy käyttämään eri mittakaavoissa. Mielestäni se on toimiva paikan analysoinnin väline myös siksi, että liikkeen ja siihen liittyvien tai siinä syntyvien merkitysten yhteen kietoutuminen on mukana.[13]
Tuorila on viitannut Edith Steinin luomaan ja Jaana Parviaisen käyttämään kinesteettisen kentän käsitteeseen. Tämän käsitteen avulla voidaan fyysiseen ympäristöön ja sen kehollisuutta koreografioivan ominaisuuden käsittelyyn tuoda monia kulttuurisia ja maantieteellisiä näkökulmia. Perusidea on tässä samassa ympäristössä olevien eri toimijoiden – ihmisten, eläinten ja esineiden – liikkeiden väliset suhteet, joihin vaikuttavat erilaiset läsnä olevat muut tekijät. Näin pystytään erottelemaan arjessa tunnistettavien paikkojen erilaiset kinesteettiset kentät.[14] Edelleen Parviaiseen viitaten Tuorila tuo mukaan ajatuksen esikoreografiasta, joka nivoo yhteen kulloisetkin fyysisen ympäristön antamat sekä sosiaaliset ja poliittiset odotukset liikkeelle.[15]
Muita paikan, tilan ja maiseman erilaisia lähestymistapoja
Liikkeen on siis nähty olevan
ihmisen toiminnallinen tapa paikkaan sitoutumiseen, siihen kuulumiseen ja kodin
kokemuksen synnyttämiseen.[16] Vastavuoroisesti tilan
suunnittelun on ymmärretty olevan ”elämän käyttöliittymä”, mikä tarkoittaa myös
arjen liikekokemusten suuntaamista.[17] Sekä asumisen että
suunnittelun käytäntöjen suunnista katsottuna kohtaavat erilaiset kehon
kokemuksessa ilmenevät elämän toimintojen mallit, jotka sitovat yhteen
erilaisia käytännön tarpeita, merkityksiä ja toisaalta tavoitteellisia ihanteita.
Maantieteilijä Doreen Massey on todennut: ”Tämän tilakäsityksen avulla ’paikka’ voidaan ymmärtää tietyllä alueella toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevien sosiaalisten suhteiden vuorovaikutusten erityisyydessä (sillä tätä nimenomaista yhdistelmää ei voi löytää mistään muualta), osaltaan taas siitä, kuinka tuossa paikassa risteävät sosiaaliset suhteet (joiden rinnakkain olo on osittain sattumanvaraista) puolestaan tuottavat uusia sosiaalisia ilmiöitä.” ja edelleen ”Itse asiassa kunkin paikan erityislaatuisuus rakentuu nimenomaan ulkopuolen läsnäolosta.” Hän viittaa siis paikkojen keskinäisten suhteiden merkityksellisyyteen. Massey on huomannut, miten eri yhteyksissä ihmiset pyrkivät ”määrittämään paikan identiteetti turvautumalla johonkin tiettyyn tekijään tai sijaintiin tila-ajassa, jolloin kyseessä olevan alueen määritelmä ja sitä hallitsevat sosiaaliset suhteet olivat suotuisia kyseiselle määrittelynhaluiselle ryhmälle.”[18]
Päivi Maggan mukaan saamelaisessa kulttuurissa paikkasuhde on aivan erityinen. Paikkaa merkitsevä sana tarkoittaa myös kotia. Tämä kuvaa hyvin asumisen käsitystä ja maailmankuvaa. Maggan mukaan paikka tarkoittaa saamelaiskulttuurissa inhimillistä kulttuuria, joka siirtyy ihmisen siirtyessä. Paikan ulkopuolella on metsä, jonka raja on vastaavalla tavalla liikkuva. Perinteiseen tapaoikeuteen kuuluu myös se, että maisemaan ei jätetä pysyviä jälkiä. Maa on omalla tavallaan aktiivinen toimija, jonka kanssa on neuvoteltava hyvästä suhteesta. Perinnetiedon avulla tulkitaan maisemaa ja ollaan yhteydessä taitoihin. Perinnetieto maasta on esimerkiksi käytön tietämistä, nimiä, paikan joikaamista ja tietoa pyhistä paikoista.[19]
Maggan mukaan maisemassa myös aistit herkistyvät, mikä liittyy elävään paikkasuhteeseen. Magga näkee saamelaisten suhteen maahan myös siidabiografiana eli kollektiivisena aikaan sitoutuvana näkemyksenä paikoista. Lähtökohtana on Pauli Tapani Karjalaisen topobiografian käsite. Myös saamelainen kansallispuku ilmaisee suhdetta paikkaan, koska se kertoo mistä sen kantaja on.[20]
Maiseman tai paikan ytimeen koreografian avulla
Yhdistämällä koreografisen tilan käsitteeseen edellä esitellyt rinnakkaiset käsitteet kinesteettinen kenttä ja paikan baletti eri näkökulmineen sekä toisaalta yhteisöille ominaiset, sosiaaliset tavat antaa merkityksiä tiloille ja paikoille voidaan lähteä tekemään koreografisia malleja niistä. Näitä voidaan motivoida eri tavoin rakentavasti.
Jos yksi maisema ajatellaan suurena ajallis-tilallisena koreografiana, siitä voidaan erottaa eri mittakaavoissa olevia koreografisia malleja. Erilaiset esitykset tekevät ihmiset tietoisiksi tällaisista malleista, rakentavat niitä tai kenties myös purkavat niitä. Ihmiset toki rakentavat jatkuvasti merkityksiä elettyjen tilojensa kanssa. Mutta – jos tiloissa ei käydä, suhde niihin on väistämättä olematon tai etäinen tai kenties symbolinen. Kehollinen suhde voi saada aikaan monia kehollisia merkityksellisyyden muotoja.
Keholliseen kokemukseen, läsnäoloon ja liikkeeseen sitoutuvat tunteet, tavoitteet, kertomukset ynnä muut tekevät ympäristösuhteesta hahmotettavan ja ymmärrettävän.
Kehollinen osallistava esitys voi rakentaa uutta kokemisen ja merkityksenannon kerrosta tiettyyn paikkaan, mutta se voi myös vahvistaa sitoutumista ja aikaisempia merkityksiä empaattisella tavalla käyttämällä hyväksi paikalle ominaisia liikkeessä tapahtuvan kokemisen elementtejä?
[1] Ks. esim. Steel & Turunen & Lillbroända-Annala & Santikko s.l. [2014].
[2] Kockel s.l. [2014], 157.
[3] Ks. koreografian nykyisestä ajattelusta esim. Monni 2011.
[4] Ks. esim. Arlander 1998, Forss 2007, Haapoja 2011, Tuorila 2018.
[5] ”Somekuvat paljastivat
suosikkimaisemat”. Helsingin Sanomat 8.11.2016, 9.
[8] Rubidge 2012.
[9] Ibid.
[12] Tuorila 2018.
[13] Ibid., 50–56.
[14] Ibid., 45–46.
[15] Ibid., 46.
[16] Ks. esim. Österlund-Pötzsch 2011.
[17] Tämän ajatuksen olen alun perin kohdannut työssäni Designmuseossa.